Teräsnaisen päiväkirjat

24. lokakuuta. Kello lähestyy kahdeksaa illalla. Olen hädin tuskin jaksanut vääntäytyä päivän aikana sängystä sohvalle, vaikka pitäisi olla kirjastossa tekemässä gradua. Päätä särkee - jos makaan ihan paikallani, kipu häviää hetkeksi taustalle. Noin kuukautta aikaisemmin olen käynyt valittamassa päänsärkyä lääkärissä. Lääkäri on sitä mieltä että niskani on jumissa kirjastossa istumisesta ja määrää lihasrelaksantteja ja fysioterapiaa. Kuukauden kuluessa kokeilen kaikkea: kinesioteippejä, infrapunasaunaa, crosscorea, nyrkkeilyä... Buranaa syön kuin karkkia. Olo ei helpota ja pää on joka päivä kipeämpi. Tyynyn kanssa nukkuminen ei enää onnistu.

Lopulta päätän että nyt riittää. Kutsun hätiin pari ystävää (joille olen nyt elämäni velkaa!) ja pyydän kuskaamaan minut sairaalaan. Vitsailen että jos joku antaisi nyt minulle moottorisahan niin suorittaisin omatoimisen pään amputaation. Lopulta saan lähetteen Meilahteen neurolle ja jään sinne yöksi. Illalla ehditään tehdä vielä tietokonetomografia varjoaineella, ja sitten nukahdan vahvojen särkylääkkeiden turvin. Yö on levoton ja heräilen usein. Särky ei helpota kokonaan ja asentoa on mahdotonta vaihtaa.

25. päivän aamu valkenee lääkärin vierailuun ja karuun, koruttomaan viestiin: päänsäryn syy on löytynyt, syy sijaitsee pikkuaivoissa ja on suuri, kooltaan yli 4 senttimetriä. Olo on ristiriitainen ja itku pyrkii pintaan. Toisaalta olin toivonut että särkyyn löytyisi syy joka voidaan hoitaa, mutta en olisi osannut odottaa tätä. Pari päivää sitten kirjastossa olen vitsaillut että minulta alkaa varmaan kohta valua joku kasvain korvasta kun pääkivusta päätellen se alkaa olla kooltaan niin iso että levittäytyy varmasti kohta pääni ulkopuolelle. Hoitaja tuo särkylääkettä ja Diapamia. Käskee maata ihan paikoillaan ja sanoo että mikä tahansa liike saattaisi kasvattaa aivopainetta kohtalokkaasti. Hmm hienoa, ironista että olen kuukauden verran heilunut väkisin salilla Buranan turvin kuin hullu, jotta särky helpottaisi.

Loppupäivän ohjelma sisältää tarkemman magneettikuvauksen leikkausta varten sekä jännittävän ambulanssimatkan (pillit päällä!) Töölön neurokirurgiselle. Särkylääkkeiden vaikutuksesta olo on epätodellinen. Töölössä ylleni vaihdetaan leikkauskaapu ja minut kärrätään saliin. Vilkutan vanhemmilleni hyvästiksi ja lohdutan että kaikki menee hyvin. Leikkauspöydällä olo ei ole yhtä vakuuttava; sydän hakkaa hullun lailla ja jännittää. Sitten tulee unilääke ja vaivun syvään horrokseen. Isä oli oikeassa: elämäni parhaat unet!

Herään teho-osastolla, kello on kaksi yöllä. Suuta kuivaa enkä ole syönyt mitään kahteen päivään. Minussa on enemmän johtoja kuin Nasan avaruussukkulassa ja vieressä oleva monitori toistaa sydämeni lyönnit moninkertaisina. Mutta päänsärky on poissa!

Seuraava päivä kuluu kuin unessa, mikään ei pysy sisällä ja olo on kuin traktorin alle jääneellä. Leikkaus on kuitenkin sujunut hyvin ja 12 000 aivoleikkausta suorittanut guru-kirurgi Hernesniemi on saanut tiimeineen poistettua lähes koko kasvaimen pientä 'varjoa' lukuunottamatta. Kasvain on - ironista kyllä - ollut sydämen muotoinen  ja ontelokas. Se on vaikeuttanut olennaisesti aivonesteen kiertoa ja painanut aivorunkoa. Mutta nyt se on poissa ja päässäni on kirjaimellisesti tyhjä tila. Niin ja Halloweenin vaikuttavin arpi!

Päivä kerrallaan olo paranee hitaasti, päänsärky on täysin poissa, mutta tilalla ovat huomattavat häiriöt tasapainoaistissa. Tämä oli tosin odotettavissa ja olon helpottumiseen saattaa mennä parikin kuukautta. Sunnuntaina, pari päivää leikkauksesta, iskee kuitenkin uskomattoman euforinen hetki: aurinko paistaa kasvoilleni sairaalan ikkunasta, kuulokkeista soi lempibiisi ja silloin se iskee. Minä olen elossa, käteni toimivat, jalat toimivat, pää toimii ja muisti pelaa, säryt ja kasvain ovat poissa. Mikä huikea tunne!

Olen Emmi, 25-vuotias lähes valmis kauppatieteiden maisteri ja Teräsnainen. Leikkauksestani on nyt 1,5 viikkoa ja eilen pääsin vihdoin kotiutumaan sairaalasta perheeni luokse Espoon Nuottalahteen. Ruoka pyrkii edelleen ulos harva se päivä ja ulkomuoto on kuin Frankensteinin morsiamella, mutta pikkuhiljaa elämä voittaa! Kasvaimeni osoittautui lopulta pahalaatuiseksi, ja vaikkei se ole toistaiseksi mihinkään levittäytynyt, se saattaa uusia. Näin ollen kunhan haavani paranee, alkavat noin 5 viikkoa kestävät sädehoidot. Hoitojen tarkoituksena on poistaa loputkin mahdolliset syöpäläissolut päästäni ja keskushermostostani. 

Tämä on blogini jonka tarkoituksena on lähinnä toimia päiväkirjamaisesti ajatusteni jäsentämisen apuna. Sen lisäksi se tarjoaa teille mahdollisuuden seurata paranemistani ja kuulumisiani. Olen ollut todella iloisesti yllättynyt siitä miten useat ihmiset ovat olleet kiinnostuneita voinnistani ja käyneet moikkaamassa sairaalassa. Väsymyksen taso on kuitenkin edelleen sellainen etten valitettavasti jaksa kaikkien tsemppiviesteihin kovin aktiivisesti vastailla, vaikka niiden saaminen onkin ollut huikean ihanaa! Ehkäpä tätä kautta voin välittää teille kollektiivisempaa viestiä voinnistani.

Tarkoitukseni on blogata toipumisen edistymisestä sekä sairauden herättämistä ajatuksista mutta myös esimerkiksi toipilasaikana eletyistä arkipäivän kokemuksista, vastaantulleista kirjoista ja sarjoista ja niin edelleen. Tervetuloa mukaan matkalle, tämä on life - the sequence!

Rakkaudella,

Teräsnaisenne